Hub-palkinto
Land Body Ecologies sai Wellcome Trustin Hub Award -palkinnon vuonna 2021. Palkinto tarjoaa dynaamisen tutkimustilan Wellcome Collection -rakennuksessa Lontoon sydämessä. Siellä ihmiset, joilla on eri alojen asiantuntemusta, voivat tehdä yhteistyötä terveyttä, elämää ja taidetta tutkivissa hankkeissa.
Projektimme yhdistää globaalien hubien verkoston kahden vuoden yhteistyöhankkeeseen, jossa tutkitaan solastalgian käsitettä.
Hankkeen tavoitteena on:
Ymmärtää, miten ekosysteemeissä tapahtuvat muutokset vaikuttavat syrjäytyneiden yhteisöjen mielenterveyteen
Tutkia solastalgian määritelmää sellaisena kuin se tällä hetkellä ymmärretään, ja selvittää, kattaako se marginalisoitujen, maasta riippuvaisten yhteisöjen elämänkokemukset
Ymmärtää näiden yhteisöjen kohtaamien historiallisten ja nykyisten väkivaltaisuuksien rooli heidän kokemuksissaan solastalgiasta.
Suo, Sodankylä
Solastalgia on kehittyvä kansainvälisen lääketieteen tutkimusala, joka määritellään ympäristönmuutoksen aiheuttamaksi emotionaaliseksi tai eksistentiaaliseksi kärsimykseksi. (G. Albrecht, 2007)
Wellcome Hub, (Aurora-julkaisu Quicksand + Invisible Flock)
Land Body Ecologies -tutkimusryhmä pyrkii ymmärtämään traumoja, joita maa kärsii.
Tiimimme on maailmanlaajuinen taiteilijoiden, tutkijoiden, suunnittelijoiden, luonnonsuojelijoiden, teknologien ja aktivistien ryhmä, joka työskentelee psykologian, taiteen, ekologian, sosiologian, lääketieteen ja ihmisoikeuksien aloilla.
Vuosien yhteistyön pohjalta globaalien hubien verkostomme tutkii yhdessä psyyken ja maan sotkeutumista toisiinsa. Työssämme tutkimme syvällisesti sitä, miten ekosysteemimme terveys vaikuttaa mielenterveyteemme, ja pyrkii laajentamaan nykyistä ymmärrystä solastalgiasta niin, että se kattaa maasta riippuvaisten, marginalisoituneiden yhteisöjen historialliset ja nykyiset kokemukset.
Wellcome Hub Lontoossa on luova studio tutkimustiimille, se isännöi kansainvälisiä residenssijaksoja, työpajoja, yhteistyötä ja osallistavaa tiedeviestintää kahden vuoden toimintakauden ajan.
Wellcome Hub Londonia koordinoivat Invisible Flock (UK) ja Minority Rights Group International.
.jpg)
Aurora
Phototext: Aurora Julkaisija Quicksand + Invisible Flock
Stephen Kotioko
Kuva: Jason Taylor
Stephen Kotioko kiipeää puuhun Maun metsässä, Keniassa.
Mau-metsä, Kenia (Stephen Kotioko, kuvaaja Jason Taylor. Stephen Kotioko kiipeää puuhun Maun metsässä Keniassa.)
Maun metsäkokonaisuus sijaitsee Ison hautavajoaman alueella, noin 170 kilometriä Kenian pääkaupungista Nairobista luoteeseen. Se kattaa yli 400 000 hehtaaria, joten se on Itä-Afrikan alueen suurin yhtenäinen latvusekosysteemi ja kotoperäinen ylänkömetsä. Se on tärkeä valuma-alue, jolta lähtee useita Victoria-, Nakuru- ja Natron-järviä ruokkivista joista, ja se tukee Maasai Maran kansallispuiston ja Serengetin ekosysteemejä. Alue on jaettu 22 osaan, ja se on ogiek-yhteisön perinteinen asuinalue.
Ogiekit ovat alkuperäiskansa, metsästäjä-keräilijäyhteisö, joka on asunut Maun metsässä ammoisista ajoista lähtien. Ilmaisulla ”Ogiek” tarkoitetaan metsän kasviston ja eläimistön hoitajaa; itse asiassa he ovat huolehtineet Maun alueesta sukupolvien ajan. Metsävarojen tehokkaan hoidon varmistamiseksi yhteisö oli jakanut Maun klaanien alueisiin. Tämä jako varmisti, että kunkin klaanin alueella oli erilaisia ekologisia vyöhykkeitä, joihin klaanit saattoivat siirtyä eri vuodenaikoina. Tämä ogiekien ja Maun välinen tiivis yhteys on edelleen selkeä, koska jokainen klaani on edelleen pysynyt omilla alueillaan, mistä kertovat syvälle metsään sijoitetut mehiläispesät.
Vuoden 2019 Kenian kansallisen asunto- ja väestölaskennan mukaan ogiek-yhteisön väkiluku on 52 000. Yhteisön edustajia asuu pääasiassa kuudessa piirikunnassa – Nakuru, Nandi, Uasin Gishu, Narok, Kericho ja Baringo – ja yhteisö on kokenut useita häätöjä Maun metsästä suojelun nimissä. Tämä sai ogiekit nostamaan kanteen Afrikan ihmisoikeuksien ja kansojen oikeuksien tuomioistuimessa (ACHPR), joka antoi 26. toukokuuta 2017 heidän kannaltaan myönteisen päätöksen siitä, että Mau kuuluu ogiekeille.
Kenian kenttäasema avataan rauhallisella viiden eekkerin maa-alueella, Nkaretassa Narokin piirikunnassa Maasai Maun alueella, 30 kilometrin Narokin kaupungista, joka sijaitsee noin 150 kilometrin päässä Nairobista. Alue on syvän vihreää kasvimerta silmänkantamattomiin. Siellä kulkee myös pieni virta, joka kastelee eri puolilla laaksoa kasvavia kotoperäisiä puulajeja. Tämä alue on yhteydessä syvempään metsään ja sieltä voi käydä luontokävelyillä tai vaeltamassa metsän läpi alueen etäisimpään päähän Sasimwaniin.
Ogiek-yhteisön on tarkoitus esitellä hubissa kulttuurisia ja historiallisia esineitä, arvonmerkkejä ja perinteisiä esineitä. Tilaa varataan myös tiedotustarkoituksiin, eli kirjoille, aikakauslehdille, videoille ja muihin ogiekeista ja muista alueen vähemmistö- ja alkuperäisyhteisöistä kertoville julkaisuille. Maa-alueelle perustetaan kasvitieteellinen puutarha, jossa kasvatetaan yrttejä, joita ogiekit käyttävät tavanomaisten sairauksien ja vaivojen hoitoon, ja luvansaaneita perinteisen lääketieteen edustajia kutsutaan mukaan puhumaan Hubin vieraille. Lopuksi yhteisö aikoo perustaa teatterin, jossa vanhimmat ottavat nuoremman sukupolven mukaan tarinankerrontaan ja haluavat välittää perinteistä tietoa. Siellä esitetään perinteisiä lauluja ja tansseja.
Mau-metsän hubia koordinoi Ogiek Peoples' Development Program (Kenia)
Bannerghatta, Intia
(Geetha, kuva Quicksand. Geetha kävelee kirkkaassa auringonvalossa pienten pensas- ja puurivistöjen välissä Karnatakassa, Intiassa. Käsissään hänellä on hirssiä).
Bangaloren kaupungin vieressä sijaitseva Bannerghattan kansallispuisto on 250 neliökilometriä tiheää metsää ja pensasmaita. Puisto on osa norsuja varten tehtyä villieläinkäytävää, joka yhdistää BRT-suojelualueen ja Sathyamangalamin metsät etelässä. Nämä metsät yhdistävät löyhästi Länsi-Ghatien luonnonvaraiset elinympäristöt Itä-Ghatien luontotyyppeihin, mikä tekee niistä Intian tärkeimpiä luonnonvaraisten eläinten ja kasvien muuttoreittejä. Bannerghattan kansallispuistoa ympäröivät metsäpuskurivyöhykkeet – ihmisten ja villieläinten välisen vuorovaikutuksen vähentämiseksi ja valvomiseksi luodut alueet. Luonnonsuojelijat pitävät puskurivyöhykkeitä myös suojana liian lähelle metsää tulevalta ”kehitykseltä”. Viime vuosina on ollut valtava poliittinen paine avata nämä puskurivyöhykkeet taloudelliselle toiminnalle, joka vaihtelee asuntorakentamisesta graniittikaivokseen. Puskurivyöhykkeen supistaminen viime vuonna noin 100 neliökilometrillä vaarantaa puistoa edelleen, koska laillisia rakennustöitä saa nyt tehdä paljon lähempänä puistoa.
Bannerghattan kansallispuiston metsälaaksoissa ja graniittikukkuloilla on aina asunut heimoja, kuten useimmilla Etelä-Intian metsäalueilla. Suvarnamukhi-kukkuloilla puistoalueella on useita vanhoja temppeleitä, mikä on osoitus näiden metsämaiden kulttuurisesta merkityksestä Etelä-Intian historiassa. Nykyaikainen Intian valtio on yrittänyt siirtää heimoväestöä pois valtion suojelemista metsistä ja kansallispuistoista, toisinaan pyrkimällä sopuun, joskus pakkokeinoin. Bannerghattan kansallispuiston ympärillä olevalla puskurivyöhykkeellä on nyt pieniä ja kutistuvia heimokyliä. Nämä heimoyhteisöt, muun muassa Hakki Pikki-heimot ja Irula-heimot, elävät epävarmassa tilanteessa, jossa taloudellinen toiminta lisääntyy metsän ympärillä. Myös nuorempien sukupolvien muutto pois metsästä uhkaa heidän kieltään, identiteettiään ja tapojaan.
Metsämaiden ja näiden paikallisyhteisöjen, mukaan lukien heimopopulaatioiden kohtalot ovat yhteydessä toisiinsa, ja ne on sisällytettävä metsille toteutettaviin suojelutoimiin. Näin ollen on tuskin sattumaa, että nämä yhteisöt katoavat samaan aikaan kuin kaupunkien laajeneminen uhkaa metsää. Vaikka näillä yhteisöillä on läheinen suhde metsiin ja syvällinen tietämys paikallisesta eläimistöstä ja kasvistosta, ei ole juuri keinoja pitää nuorempia sukupolvia metsässä, vaan monet tekijät vetävät heitä Bangaloren kaupunkiin ja sen esikaupunkeihin. Näyttää siltä, että meillä on aihetta pelätä, että lähitulevaisuudessa olemme menettämässä kokonaan heimojen ja muiden paikallisten asukkaiden sukupolvien ajan vaaliman syvällinen tietämyksen metsästä, sen kasveista ja eläimistä, puhumattakaan ainutlaatuisista kulttuurista, kielistä ja perinteistä, kun he menettävät yhteytensä metsiin ja sulautuvat ympäröivään musertavan ylivoimaiseen kaupunkikulttuuriin.
Bannerghattan hubin toimintaa koordinoi Quicksand (Intia)
Geetha
Kuva: Quicksand
Geetha kävelee kirkkaassa auringonvalossa pienten pensaiden ja puiden rivien läpi Kariyappandoddissa, Karnatakassa, Intiassa.
Phototext: Ragi jyviä kämmenellä.
Kaisa Kerätär
Kuva: Antti J. Leinonen
Kaisa Kerätär heittää pois pehmeän lumen matalassa auringossa II Suomessa ja raivaa paikan pilkille.
Kaisa Kerätär jättää jalanjälkensä ylittäessään lumipeitteen, joka peittää jäätynyttä järveä Pohjois -Suomessa.
Arctic North (Kaisa Kerätär, Kuvaaja Antti J. Leinonen. Kaisa Kerätär potkii pehmeää lunta raivatessaan paikkaa avannolle. Kaisa Kerättären jalanjäljet jäävät näkyviin jäätynyttä järveä peittävään lumeen Iissä, Pohjois-Suomessa.)
Arktisen neuvoston mukaan arktisella alueella asuu nykyään lähes neljä miljoonaa ihmistä – metsästäjiä, porotilallisia ja nykyaikaisia kaupunkilaisia. Noin 10 prosenttia asukkaista on alkuperäiskansoja ja monet kansoista elävät vain arktisella alueella.
Suurin osa pohjoisen asukkaista jatkaa perinteistä toimintaansa alati muuttuvassa maailmassa. Arktisen ympäristön muuttuessa myös alkuperäiskansojen ja muiden yhteisöjen elinkeinot, kulttuurit, perinteet, kielet ja identiteetit muuttuvat. Kulttuurisen rikkauden säilyttäminen myös muuttuvassa ympäristössä on keskeinen prosessi, johon on kiinnitettävä huomiota.
Toisen maailmansodan aikana infrastruktuuria tuhottiin järjestelmällisesti Pohjois-Suomessa. Sodan vaikutukset näkyivät alueen maisemassa ja taloudessa, mutta vaikutukset olivat myös henkisiä ja sosiaalisia. Ihmisen ja ympäristön suhteen perustaa alueella ei kuitenkaan ole ravistellut vain sodanaikainen tuhoaminen. Pohjois-Suomen sodanjälkeinen valtava modernisointihanke oli suoraa seurausta sotavuosista, ja se muutti alueen fyysistä ja kulttuurista ympäristöä perin pohjin. Vanhat perinteiset rakennukset korvattiin tyyppitaloilla, joet valjastettiin vesivoiman tuottamiseksi ja uusia teitä rakennettiin palvelemaan tehokkaampaa metsäteollisuutta. Nykyaikaistaminen lisäsi aineellista hyvinvointia, mutta teknologinen ja taloudellinen kehitys ei kata kaikkea hyvinvointia. Paikallisille ihmisille ympäristö on paljon muutakin kuin resurssi. Merkittävien paikkojen ja maisemien, rakennusten ja henkilökohtaisen omaisuuden menettäminen järkytti ja heikensi ihmisten paikkakiintymystä.
Esimerkiksi jokien patoaminen oli kuolinisku vuosisatoja vanhalle rikkaalle lohenkalastuskulttuurille. Jokien varrella asuville ihmisille muutos on ollut kulttuurinen trauma, ei vain muutoksen kokeneille, vaan myös heille, jotka ovat nähneet muiden traumat. Trauma näyttää olevan ylisukupolvista, se vaikuttaa tuleviin sukupolviin, jotka eivät ole kokeneet muutoksia henkilökohtaisesti.
Historialliseen ja maantieteelliseen identiteettiin, paikallisten asukkaiden narratiiveihin sekä saamelaisten ja pohjoissuomalaisten rajaseutuyhteisöjen perinteiseen elämäntapaan keskittymällä, ja monialaisia tieteellisiä ja taiteellisia menetelmiä hyödyntämällä tavoitteena on tuoda esiin ja syventää tietämystä perinteisistä elinkeinoista, kuten kalastuksesta, metsästyksestä, poronhoidosta ja keräilytaloudesta, niiden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnille ja paikallisille identiteeteille, sekä mahdollistaa laajempi keskustelu paikallisväestön oikeuksista omaan kulttuuriinsa ja maahansa, perinteiseen tietämykseensä ja maisemaansa.
Arctic North Hubia koordinoi Waria (Suomi)
Batwa-yhteisö asui aiemmin Ekyuyan, Semulikin, Bwindin ja Mgahingan metsissä, jotka ovat heidän esi-isiensä maita Ugandassa. Nämä metsät sijaitsevat luonnon monimuotoisuudesta rikkaalla Albertine Rift -ekoalueella ja ovat maailmanlaajuisesti tärkeitä kohteita. Esimerkiksi Bwindissä asuu yli 1 000 kukkivaa kasvilajia, mukaan lukien 163 puulajia ja 104 saniaisia ja tunnetusti 400 Bwindi-gorillaa, puolet maailman uhanalaisten vuoristogorillojen populaatiosta.
1990-luvun alussa hallituksen viranomaiset häätivät Batwat heidän esi-isiensä mailta osoittaen alueen villieläinten ja metsien suojeluun. Huolimatta metsien hoitamisesta useiden sukupolvien ajan häätö tapahtui suojelun nimissä. Näistä alueista tuli Bwindi Impenetrable National Park, Mgahinga Gorilla National Park ja Echuya Central Forest Reserve. Batwat asuvat nyt Kabalen, Kanungun, Kisoron, Rubandan ja Bundibugyon alueilla, jotka sijaitsevat näiden lueteltujen kansallispuistojen reunoilla. Häädöt jättivät yhteisön kamppailemaan selviytymisestä, ja kohtaamaan äärimmäistä syrjintää entisen kotinsa naapurina.
Juuri noissa metsässä he harjoittivat perinteistä kulttuuriaan, metsästystä, henkistä kulttuuria ja ruokatottumuksiaan. Metsä tarjosi heille villilihaa, hedelmiä, jamssia, lääkeyrttejä ja nahkoja, jotka toimivat vaatteina, sekä hunajaa, joka palveli monia tarkoituksia. Batwa-yhteisöllä on henkiset ja uskonnolliset siteet metsiinsä. Tiettyjä paikkoja kunnioitetaan ja niitä pidetään keskeisinä heidän olemassaololle. Jokaisella maantieteellisellä alueella, erityisesti metsien sisällä, on nimi, joka liittyy historiaan ja kaukaiseen menneisyyteen – myyttisten esi-isien maailmaan. Heidän esi-isiensä metsäkodin menettämisellä on ollut tuhoisia seurauksia.
Batwassa on tietty yhteenkuuluvuuden henki, ja yhteen kokoontuminen kertomaan tarinoita on tärkeä osa yhteisön elämää. Vanhimmat opettavat nuoremmalle sukupolvelle kulttuuria heidän kielellään, rutwalla, joka on vaarassa vähentyä hitaasti.
Maailma on vuosikymmeniä sallinut pysyvien suojelualueiden luomisen siinä uskossa, että luonnon monimuotoisuuden elpyminen ja kukoistaminen edellyttää, että tietyt maat on jätettävä vapaiksi ihmisen toiminnasta. Tämä on virheellinen suojelumalli, joka monille yhteisöille, kuten Batwalle, merkitsee heidän ihmisoikeuksiensa loukkaamista. Nykyään esitetään uusia vaatimuksia, joiden mukaan entistä suurempi osa maailman pinta-alasta – 30 % maasta ja meristä – muutetaan "suojelualueiksi" vuoteen 2030 mennessä. Miksi näitä tavoitteita asetetaan ilman, että ymmärrettäisiin pakkosiirtojen syvemmistä ja pysyvistä vaikutuksista yhteisöjen elämään, kulttuuriin ja terveyteen? Batwa yhteisön kokemuksen ymmärtäminen 30 vuotta heidän häätönsä jälkeen antaa käsityksen siitä, mitä maa todella merkitsee alkuperäisyhteisöille, mitkä ovat kotimaasta erottamisen pysyvät vaikutukset ja miksi mielenterveys on otettava huomioon ympäristöpolitiikkaa suunniteltaessa.
Bwindi-keskusta koordinoi Action for Batwa Empowerment Group (Kanungu, Uganda).